Sekulaaria etiikkaa

Sekulaari humanismi ja uskonnollisuus

Sekulaari humanismi on tieteelliseen ajatteluun ja tieteiden tuloksiin perustuva, uskonnoton maailmankatsomus. Sekulaarin humanismin periaatteiden tärkein, nyt jo edesmennyt kehittelijä, professori Paul Kurtz keksi uudissanan "eupraxsofia", koska englanniksi ei ilmaisulle "maailmankatsomus" oikein ole toimivaa vastinetta. Uudissanallaan hän tarkoittaa (sanan melko kirjaimellisen merkityksen mukaisesti) "hyvää ja käytännöllistä viisautta". Tarkoituksena on yhdistää ilmaisuun ajatus parhaan tiedon viisaasta ja eettisesti korkeatasoisesta käyttämisestä, sillä juuri tätä sekulaari humanismi on. Paras saatavilla oleva tieto on tieteellinen tieto. Sen viisas soveltaminen vaatii filosofisen etiikan harjoittamista ja käytännön realiteettien ymmärtämistä. Mitään absoluuttisia moraalivaatimuksia sekulaarit humanistit eivät julista, eikä edes sekulaari humanismi itse ole supistettavissa mihinkään ikuiseen määritelmään, sillä se on tieteen tapaan avoin muutoksille. Sen kannattajat kirjoittavat välillä erilaisia manifesteja, mutta ne ovat vain tilapäisiä hahmotelmia kulloisenkin hetken käsityksistä. Esimerkiksi evoluutioteoria ei, toisin kuin jotkut sekulaarin humanismin vastustajat haluavat väittää, ole mitenkään välttämätön osa sekulaaria humanismia; se kuuluu tähän maailmankuvaan vain siksi, että se on eräs nykytieteen vakiintuneimmista osista, ja tällaiset tiedot sekulaari humanismi omaksuu perustakseen.

Tieteellinen ajattelutapa on myös syynä siihen, että sekulaarit humanistit ovat uskonnottomia ateisteja. Uskonnollinen ja tieteellinen ajattelutapa ovat nimittäin perustavalla tavalla vastakkaisia. Ajattelutapojen eron V.T. Aaltonen on tiivistänyt sanomalla, että kyseessä on "kehityspyrinnön ja kestävyyspyrinnön vastakohta": Uskonto on perusluonteeltaan dogmaattista, perinteiden säilyttämiseen pyrkivää, sillä uskonnolliset väitteet esitetään ikuisina totuuksina. Tiede sen sijaan pyrkii muuttumaan, eikä välitä vaikka mullistaisi samalla maalaisjärkisimmätkin käsityksemme (kuten maakeskisen maailmankuvan kumoutuminen osoitti). Lisäksi nykyinen tieteellinen maailmankuva on selvästi ristiriitainen yleisimpien uskonnollisten käsitysten, kuten jumalia ja aineetonta sielua koskevien uskomusten kanssa. Koska tieteellisessä maailmankuva ei sisällä sellaisia, ei niitä kuulu sekulaariin humanismiinkaan.

Kun sen vastustajat väittävät sekulaaria humanismia uskonnoksi, heidän väitteensä voidaan kumota jo sillä perusteella, että uskonnot yleensä ymmärretään teistisiksi – niissä esiintyy "pääosassa" jonkinlainen jumala tai useita sellaisia. Mutta vaikka tämä uskonnon kriteeri hylättäisiinkin, jäisi silti se kriteeri, että uskonnoilla on oppinsa, jotka erottavat ne toisistaan ja joita ei voi hylätä hylkäämättä samalla kyseisen uskonnon. Ne ovat siis dogmaattisia. Sekulaari humanismi on luonteeltaan täysin toisenlainen: avoin muutokselle ja muutenkin vapaamielinen; sen kannattajat eivät ole keskenään yksimielisiä monestakaan asiasta, vaan jakavat lähinnä vain saman asenteen ja ajattelutavan. Edes (negatiivinen) ateismi, siis jumaluskon puuttuminen, ei ole mikään uskonnollinen opinkappale sekulaareille humanisteille, vaan seuraus tähänastisesta älyllisestä kehityksestä filosofian ja tieteen historiassa. Sekulaari humanismi ei myöskään supistu pelkkään ateismiin. Sen kannattajat rakentavat eettiset, poliittiset ja muut sosiaaliset tavoitteensa tieteellisen maailmankuvan varaan, pyrkien neuvottelemalla ja kompromisseja tehden järkeviin ja toteuttamiskelpoisiin ratkaisuihin. Nämä ratkaisut, kuten myös jossain määrin tavoitteet ja keinotkin, muuttuvat tieteellisen tiedon muuttuessa, eikä sekulaareja humanisteja vaivaa vanhoillisille ihmisille tyypillinen muutosvastaisuus ja muutoksen pelko.

 

Sekulaarin humanismin eettiset periaatteet ja tavoitteet

Yksi luultavasti yleisimmistä harhaluuloista on sekulaarin humanismin pitäminen ihmiskeskeisenä. Se on kyllä ihmislähtöistä – eihän meillä muutakaan vaihtoehtoa ole – mutta ei ihmiskeskeistä muun luonnon kustannuksella, kuten jotkut luulevat. Tiede on osoittanut koko universumin yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden; me emme ole luonnon herroja, eikä ole kukaan tai mikään muukaan, vaan kaikki oleva (meidät mukaan lukien) on samaa luontoa. Me ihmisetkin olemme tähtipölyä, kuten Carl Sagan on sanonut. Tämä olevaisen ykseys näkyy myös luonnon monimuotoisuuden tarpeellisuudessa meidän itsemmekin kannalta. Olemme riippuvaisia muusta luonnosta, eikä ympäristömme tuhoutuminen ole meidänkään etumme mukaista. Lisäksi, on vaikeaa keksiä eettistä oikeutusta muiden eläinten huonolle kohtelulle, joka ei oikeuttaisi vastaavaa kohtelua itsemme kohdalla. Eettisyytemme lienee biologinen perustaltaan: olemme laumaeläimiä ja siksi kykenemme empatiaan, ikään kuin asettumaan toisen asemaan, ainakin sikäli kuin on kyse oman ryhmämme edustajasta. Kulttuurisen evoluutiomme tuloksena olemme oppineet laajentamaan alunperin pientä heimoajatteluun perustuvaa "me"-ryhmäämme jopa eri kulttuurien yli, käsittämään ainakin kehittyneimmissä tapauksissa koko ihmiskunnan ja enemmänkin. Kehittyessämme edelleen opimme sisällyttämään eettisen ajattelun sovelluskenttäämme, eli omaan ryhmäämme, myös muuta luontoa laajemmin. Humanismin ei siis suinkaan tarvitse olla ihmiskeskeistä.

Sekulaari humanismi pyrkii kehittämään tai ainakin muotoilemaan yleisesti hyväksyttäviä eettisiä periaatteita ja tavoitteita, todellista globaalia etiikkaa. Tarkoituksena on taata oikeuden ja reiluuden toteutuminen kaikkialla maailmassa, sekä poistaa suvaitsemattomuus ja syrjintä, perustui se sitten rotuun, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, etnisyyteen, tai mihin tahansa mielivaltaiseen perusteeseen. Aidon globaalin etiikan muodostamiseen ei pysty mikään kansallisia, rodullisia tai uskonnollisia rajoja piirtelevä moraalioppi, joten mihinkään yliluonnollisiin ilmoituksiin tai perusteettomaan ylemmyyden tunteeseen ei voida vedota. Ainoa mahdollisuus on sekulaari humanismi, eli ihmisjärjen käyttö ristiriitojen ratkaisemiseen ja ongelmien poistamiseen.

Onneksi ihmiset ovat etiikan ytimestä varsin yksimielisiä, vaikka voivatkin olla eri mieltä sen lähteestä. On joka tapauksessa selvää, ettei mikään yhteisö tai yhteiskunta pysyisi koossa pitkään, ellei se odottaisi jäsentensä noudattavan sellaisia moraalisia perusvaatimuksia (Paul Kurtzin "common moral decencies"), kuten (1) rehellisyys, (2) luotettavuus (ja lojaalisuus), (3) hyväntahtoisuus ja (4) reiluus.

Näiden "perushyveiden" lisäksi sekulaarit humanistit arvostavat ja tavoittelevat erinomaisuutta sellaisissa hyveissä, jotka aiemmin mainittuja selvemmin esiintyvät asteittaisina meissä kaikissa. Näihin kuuluvat Paul Kurtzin mukaan henkilökohtainen autonomia, älykkyys, itsehillintä ja kurinalaisuus (self-discipline), itsetunto (self-respect), luovuus, korkea motivaatio, myönteinen asenne, elämänilo, terveys ja "ylitsepursuava ilo" (exuberance). Näitä kaikkia voi ainakin jonkin verran kehittää, vaikka luonto asettaakin niille rajoja. Yhteiskunnan tulisi edistää näiden hyveiden kehittymistä, jotta sen jäsenet voisivat parhaansa mukaan ylittää itsensä ja kasvattaa itsestään näin parempia ihmisiä.

Sekulaari humanismi jatkaa Valistuksen perinnettä tavoittelemalla ihmisyksilöiden vapautumista kaikenlaisista perusteettomista ja alistavista hallinnan välineistä ja hallitsijoista, jotta he voisivat toteuttaa omaa luovuuttaan maailman kansalaisina, ihmiskunnan jäseninä. Tämä ei tarkoita välttämättä valtiorakennelmien purkamista, mutta se tarkoittaa kyllä globaalin tietoisuuden ja solidaarisuuden kehittämistä. Se tarkoittaa myös kansalliset, kulttuuriset ja etniset rajat ylittävää yleisinhimillisyyttä, joka tukee esimerkiksi nämä rajat ylittävää ystävyyttä.

Yksilötasolla sekulaari humanismi pyrkii hellenististen filosofian koulukuntien tavoin sellaisen hyvän elämän saavuttamiseen, joka olisi älyllisesti, eettisesti ja tunteellisesti tyydyttävä ja rikas. Ihmisellä pitäisi olla elämäniloa, jota ei tavoita pelkällä halvalla nautinnolla, vaan elämällä antoisaa elämää omalla tavallaan. Ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita onnistuakseen elämässään: erilaisia haasteita, vaihtelevasti aktiivisuutta ja passiivisuutta, erilaisia nautintojen ja onnellisuuden lähteitä. Ihmisten erilaisuus on rikkaus, jota sekulaari humanismi ylistää. Mitään kaikille yhteistä ja yleistä, "ylhäältä annettua" elämän tarkoitusta ei ole, vaan "elämän tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää" – jokainen asettaa omat tavoitteensa ja muokkaa luovasti elämäänsä niin hyväksi kuin pystyy. Omien tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen on varmaankin yksi suurimmista ilon lähteistä. Tässä onnistuakseen on tunnettava itsensä, sekä mahdollisimman hyvin se todellisuus, jossa elää. Vain siten voi valita tavoitteensa realistisesti ja niitä kohti ponnistella, kuten stoalaisuus opettaa: vaikuttaen niihin asioihin, jotka ovat omassa hallinnassa ja potematta syyllisyyttä tai muuta henkistä tuskaa niistä, joille ei mitään mahda. Sekulaari humanismi vaatii myös ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista, mukaan lukien yksilön oikeuden lopettaa liian tuskalliseksi koettu elämänsä.

Kaikkein tärkeintä sekulaarissa humanismissa on silti hyväntahtoisuuden merkityksen ja arvon painottaminen. Voimme kehittää tätä luonteenpiirrettä itsessämme ja ainakin yrittää kasvattaa seuraavat sukupolvet omaksumaan hyväntahtoisuuden ja näkemään sen arvon. Se on taustalla kaikessa sivistyneessä toiminnassa, sillä se on eduksi molemmille osapuolille. Hyvä tahto ja toisten oikeuksien ja erilaisuuden kunnioittaminen on merkittävä ja tarpeellinen osa hyvää elämää. Hyvän tahdon arvo on universaalisti tunnustettu moraalisesti itseisarvoiseksi, mutta lisäksi se synnyttää myös myönteisiä vaikutuksia, joten sekulaari humanisti pitää sitä ainutlaatuisena, keskeisenä hyveenä.

Tämä kirjoitus on lyhennetty vuosien takaisesta tekstistäni, joka löytyy täältä.